Humala nimeltä Ida

Kuvakaappaus suvun historiaan kirjasta "Vanhempiemme vuosisata - Elli ja Toivo Seppälän elämäntarina".

”Ida-mummu niitä käytti, niitä humalia sieltä suulin takaa. Olutta teki saunan padassa, siinä rautaisessa isossa”, vaari kertoi.

”Tekikö kukaan Idan jälkeen, siis olutta tilalla (mökillä)?”, kysyin.

Varmaa vastausta ei ole. Ida Kallion jälkeen on saatettu Kullaalla tehdäkin olutta, mitä luultavammin samassa mustassa rautaisessa padassa. Mitä jos omassa oluessa voisi käyttää omia humalia? Se vasta olisikin kunnianosoitus vanhempia polvia kohtaan ja kunnon kokeilunhaluinen retki oman maan antimiin. Siitä se idea lähti. Kevään alussa jotkut humalasalot uusittiin ja vanhat suoristettiin. Revimme kuivuneita humalaköynnöksiä raivaten tilaa uudelle sadolle. Samalla nappasin palasia juurista märkiin papereihin viedäkseni niitä kerrostaloreservaattiin. Hyvin ne lähtivät muovilaatikossakin kiipeämään pitkin naruja ja vesiputkea. Uudet salot auttoivat myös maalla, missä humala on alkanut kasvamaan entistä paremmin.

Uudet salot pistivät humalaan vauhtia

Seuratessani köynnösten kiipeämistä parvekkeella ja kukkien muuttumista kävyiksi pohdin käpyjen keräämistä. Koska ne ovat tarpeeksi pulskia? Pitääkö värin olla vihreä vai kellertävä? Entä maku tai haju? Voinko poimia ne nyt vai pitääkö niiden antaa vielä olla? Onko jossain olemassa humalankasvattajien kuumaa linjaa, johon voisin paniikissa rimpauttaa?

Parveke soveltuu humalan kasvattamiseen ihan passelisti

Elokuun viimeisellä viikolla oli aika. Ennen niin elinvoimaiset kävyt alkoivat jo näyttää harottavilta ja niiden pullea jämäkkyys oli katoamassa. Väri oli muuttunut raikkaasta vihreästä hieman rusehtavaksi.  Toivottavasti en ole liian myöhässä tämän kanssa. Kerääminen itsessään ei vaatinut paljoakaan aikaa tai vaivaa. Se oli nopea prosessi. Vetreimmät ja vihreimmät yksilöt pussiin, sieltä uuniin tunniksi kuivumaan noin 70 asteeseen. Uunista kävyt heitin pakkaseen, jossa ne saavat odottaa seuraavaa sopivaa keittoa. Seuraava pähkäilyn aihe tuleekin olemaan sopiva olutresepti.

Humalan mausta tai lajista minulla ei ole mitään tietoa eikä niitä ole suvun kirjoissa tai suullisessa perimätiedossakaan. Humalaa on kuitenkin vanhan tilan mailla kasvatettu oluenpanoa tai veroja varten pitkään, ainakin 1800-luvulta saakka. Haluaisin kovasti elätellä toiveita jostain erityisen hyvästä tai harvinaisesta humalasta. Mahtihumalaa todennäköisempää on, että suulin seinustan kasvi on aikansa perushumalaa ilman mitään kommervenkkejä.

Tänä päivänä musta, ruosteen kauniisti syömä ja haljennut saunan pata piristää pirtin pieltä kasvaen kukkia ja hyötykasveja. Se saa viettää eläkepäiviään, mutta humala se vain jatkaa kasvamistaan – humala nimeltä Ida.




Teksti ja kuvat: Petri Markkanen